Lukuisat uutiset julkisten palveluiden syvenevästä kriisistä ovat tuoneet jälleen näkyväksi huolestuttavaa kehitystä. Uutisten yhteydessä olen miettinyt paljon määritelmää ”palveluiden piirissä” – mitä se itse asiassa tarkoittaa?
Pysäyttäviä uutisia on ollut paljon. Potilaita ei mahduta viemään ambulansseista päivystykseen, tuloerot ovat kasvaneet Suomessa ennätystahtia (vaikkakin maailman mittakaavassa kuulumme edelleen pienten tuloerojen maihin) ja vuodenvaihteessa ovat aloittaneet hyvinvointialueet, joiden budjetit ovat miinuksella alusta asti. On kuulunut puheenvuoroja, että meidän täytyy karsia palveluita, varaa ja työntekijöitä kaikkeen ei ole.
Tässä kaikessa vallitsee ristiriita: lain mukaan meillä on hyvät palvelut ja ihmistä autetaan monenlaisessa elämäntilanteessa. Käytännössä meillä kuitenkin on aliresursoitu ja edelleen pirstaleinen palvelujärjestelmä. Kansalaiset joutuvat elämässään kohtuuttomiin tilanteisiin ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset uupuvat työssään, sillä moni tekee liian pitkään parhaansa.
Olen ollut nyt reilut puoli vuotta töissä Sininauhaliiton Päiväkeskus 2025 -hankkeessa ja päässyt kiertämään jäsenjärjestöjen päiväkeskuksia ympäri Suomea. Olemme Sininauhaliitossa sekä jäsenjärjestöjen työntekijöiden kanssa pohtineet usein, voiko päiväkeskuskävijöiden katsoa olevan palveluiden piirissä. Ainakin moni on kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi joutunut yhteiskunnan ulkokehälle, josta on vaikeaa kurkottaa itselleen kuuluviin palveluihin.
Piiriin pääsyn todellisuus
Haluan herättää keskustelua siitä, mitä palveluiden piirissä oleminen tarkoittaa. Julkiset sosiaalitoimi ja perusterveydenhuolto ovat kärsineet kroonisesta aliresursoinnista pitkään. Liian usein masentuneen hoito on pelkkä pilleripurkki ja psykiatriseen erikoissairaanhoitoon pääsy käytännössä mahdotonta. Vaikeammin tutkittavat sairaudet jäävät piiloon ja diagnosoimatta, kun vaihtuvalla terveyskeskuslääkärillä ei ole aikaa paneutua potilaan tilanteeseen. Sosiaalityössä ihmisten asioiden hoitaminen venyy kohtuuttoman pitkiä aikoja.
Sellaisten ihmisten kohdalla, joilla on kasaantuneita ongelmia, yhteiskunnan turvaverkon tosiasiallinen hauraus korostuu. Tilillä ei ole kerättynä puskurirahaa pahan päivän varalle. Pahoja päiviä on ollut ehkä enemmän kuin hyviä.
Kuka on viimesijainen auttaja?
Sosiaalitoimen pitäisi olla viimesijainen auttaja – mutta mitä sitten, jos sielläkään ei ehditä auttaa? Hankkeessa tehtyjen vierailuiden perusteella näyttää siltä, että itse asiassa järjestöjen ylläpitämät päiväkeskukset ja niiden henkilökunta saattaa välillä olla taho, josta syrjäytetyt saavat tarvitsemaansa apua; ruokakassin kotiin vietäväksi, puhtaat vaatteet päälle ja apua asioiden hoitoon. Kaltaiselleni ihmiselle, joka on teini-ikäisestä saakka halunnut uskoa pohjoismaisen hyvinvointivaltion paremmuuteen muihin yhteiskuntamalleihin nähden, tällainen kehitys näyttäytyy luisumiselta pohjoisamerikkalaista liberaalia hyvinvointiyhteiskuntaa kohti. Siellä hyvinvointivaltion tehtävät ja vastuut valuvat perheille, järjestöille, vapaaehtoisille, yrityksille ja liike-elämälle.
Järjestöt tekevät äärimmäisen arvokasta työtä, suurella sydämellä ja laittaen itsensä likoon. Heillä on paljon osaamista, jota tarvitsemme. He myös tekevät näkyväksi paljon nykyisen järjestelmän puutoskohtia puuttumalla niihin omalla työllään. Järjestöjen ei voi kuitenkaan olettaa korvaavan tai lopulta kovin laajalti edes paikkaavan julkisia palveluita jo pelkästään tosiasiallisten resurssien vuoksi.
Toivon, että valitsemme lopulta vahvan hyvinvointivaltion: yhteiskunnan sivistyksen taso näkyy siinä, kuinka se kohtelee heikoimpiaan. Kaikilla tulee olla oikeus päästä vaikuttavien palveluiden piiriin.
Kirjoittaja on sosiaalityöntekijä, joka on työskennellyt aiemmin kunnallisessa sosiaalitoimessa, lastensuojelussa ja päihdepoliklinikalla.
